Hylkyihin liittyvää hajatietoa
KUUNARI OLGAN VIIMEINEN REISSU, ELI ONKO RAUMALAISTEN JAARITUKSISSA SITTENKIN PERÄÄ ?
TARINA
Hjalmar Nortamo ja hänen kirjallinen tuotantonsa tuskin esittelyä kaipaa. Uskoisinpa että useimmissa satakunnan rannikkoalueen kodeissa jokin hänen teoksistaan istuu kirjahyllyssä. Väitänpä vielä että tuo teos on nimeltään ”Raumlaissi jaarituksi”. Tuon kirjan tarinat ovat kerrassaan mehukkaita, kunhan näkee hieman vaivaa raumankielen sisäistämisessä.
Lukiessani useita vuosia sitten tuon kyseisen teoksen, mieleeni jäi ennenkaikkea tarina nimeltä ”Rojohoppen viimeinen reissu”. Sehän on kertomus vanhan parkkilaivan ja sen miehistön värikkäästä Euroopan matkasta ja kohtalokkaasta kotiinpaluusta. Laivan nimi oli ’Hoppet’, mutta parkki oli jo niin vanha että sai etuliitteen ’Rojo’. Kerronpa lyhyesti, näin kertauksen vuoksi kotimatkan loppuvaiheista:
Rojohoppen lähestyessä Rauman satamaa talven kynnyksellä, yllättää hirmuinen lumimyrsky matkalaiset. Laivaa ei uskalleta ohjata satamaan, vaan heidän on suunnattava pohjoista kohden. Koko yön seilattuaan he vihdoin päättävät kääntyä takaisin etelään. Hetkeä myöhemmin laiva yllättäen rysähtää karille. Siinä sitä ollaan. Myrskyn kourissa laiva katkeaa, keula jää karille ja perä ajelehtii hytteineen päivineen ties minne. Hytissä istuvat kapteeni ja miehistöön kuuluva Iiro ryypäten iloisena rommia. Keulaosaan jää tarinan kertoja ja loput miehistöstä.
Lumimyrsky taukoaa ja aamu valkenee. Tarinan kertoja kömpii kannelle. Herää kysymys, missä sitä ollaan? Vasemmalla on iso metsäinen saari, oikealla paljon pieniä kareja, takana tiheä saaristo ja edessä ulappa. Soutuveneillä tulee lähisaarten asukkaita apuun ja selviää että he ovat Springarinkarilla Enskärin lähellä ja laivan peräosa on Blommankivillä, soutajat olivat menneet sen ohi ja
kuulleet humalaisten hoilotusta. Kaikki päättyy lopulta onnellisesti. Matkalaiset pelastetaan, mutta Rojohoppe on tuhoontuomittu ja jää hylyksi.
Se ’Hoppetista’. Matka alkoi elokuussa 1872 ja päättyi saman vuoden marraskuussa. Tarina oli kiintoisa ja paikannimet tuttuja Porin lähisaarien nimiä. Entä jos tarina olikin tosi?
SALAPOLIISITYÖ
Katsoin merikartasta Reposaaren pohjoispuolella olevia kyseisiä kareja. Blommankivet löytyi Enskäristä kaakkoon. Springarinkareja ei löytynyt kartasta, lisäksi Enskärin lähellä on monta nimetöntä matalaa, johon tuntomerkit sopisivat. Onneksi kirjahyllystäni löytyi opus nimeltä ”Purjehdusväylien selitykset, osa II” vuodelta 1907. Siinä selostetaan reitit reimari reimarilta. Katsoin selitystä Reposaarelta Merikarvialle, ja sieltähän se löytyi. Kyseinen kari on heti Enskärin pohjoispuolella oleva vaarallisen oloinen matalikko, nykyisessäkin kartassa väylä kaartuu tämän karikon pohjoispuolelta merelle.
No niin, mahdollinen haaksirikkopaikka oli löytynyt. Entä löytyisikö laiva? ’Hoppet’ nimisiä laivoja on aikoinaan ollut Rauma pullollaan. Nykyinen meripelastusseuran aluskin on ’Hoppet’. Suomen laivaluettelot vuosilta 1860-1870 taas kertoivat, että ’Hoppet’ nimisiä purjelaivoja oli ollut tuona aikana miltei kaksikymmentä. Moisen alusmäärän kohtalon selvittäminen olisi jo melkoisen iso
urakka.
Ajattelin yrittää lähestyä ongelmaa toiselta kantilta, vähän niinkuin maanpuolelta. Nortamo oli tunnettu mies, ammatiltaan lääkäri ja liikemies. Hänellä oli omistusosuuksia myös parissa laivassa. Kansan keskuudessa hänet tunnettiin värikkäänä kulttuurihenkilönä, joten hänestä itsestäänkin on varmasti kirjoitettu jokin kirja, joten suunta kirjastoon.
Kävipäs tuuri. Löytyi kirja nimeltä ”Hj. Nortamon raumalaiset jaaritukset”, kirja kertoo juuri siitä miten hän rakensi tarinansa ja mitä hän käytti esikuvinaa. ’Rojohoppen’ tarinasta löytyi runsaasti tietoa, josta otan tähän vain oleellisen.
Laivan haaksirikon kuvaukseen Nortamo sai aiheet kahdelta taholta. Erään ’Maria’-nimisen laivan haaksirikosta Raumalla v.1880, sekä uusikaupunkilaisen purjelaivan haaksirikosta, joka oli tapahtunut Anttoorassa Porin lähellä, tapahtumavuodesta ei ollut tietoa. Ahaa!
Kirjaa tarkemmin lukiessa selvisi että ’Marian’ haaksirikosta Nortamo sai romminjuontikohtauksen. Uusikaupunkilaisen laivan nimi oli ’Olga’ kapteeninaan Herman Reinvall. Haaksirikkopaikka ei ollutkaan Anttoora, vaan Merikarvia. Kajuutta ajautui rantaan kapteenin kanssa ja hän kuuli aamuyöllä lehmänkellojen kilinän ja ihmetteli, mihin oli oikein joutunut.
Taas oli selvinnyt paljon. Tarina oli kuin olikin todellisuuspohjainen ja laivan nimikin kuulosti kumman tutulta. Aikoinaan 70-luvun puolivälin jälkeen porilaisen sukelluskerhon reissut vietettiin usein Merikarvian saaristossa, Ourassa, eräässä Södergrund nimisessä saaressa, jossa oli vanha luotsiasema. Saaren itäpuolella on pienempi Jussinkari, josta löytyi paljon limisaumaisen hylyn kappaleita. Paikalliset saariston asukkaat kertoivat, että laivan nimi oli kuulemma ollut ’Olga’. Ilmeisesti tarinan hylkykin oli löytynyt, vaan koska haveri oli sitten tapahtunut? Ilman tietoa haaksirikon tapahtumavuodesta laivan tarinaa oli vaikea selvittää. Jätin asian hautumaan. Ajattelin, että kai se joskus selviää.
Kului vuosi ennenkuin juttu nytkähti eteenpäin. Olin käymässä Helsingissä ja poikkesin myös silloiseen Valtionarkistoon, nykyiseltä nimeltään Kansallisarkisto, muutamaksi tunniksi. Selailin vanhoja pölyisiä luotsi- ja majakkalaitoksen arkistopapereita. Käsiini osui eräs nahkakantinen kirja, jossa oli paljon tuttuja, sekä myös uusia haaksirikkotapauksia. Erityisesti vuoden 1879 loppupuoli oli mielenkiintoinen, kolme laivaa oli tuhoutunut Reposaaren lähellä viikossa. Yksi niistä oli ’Olga’ ja kapteenina H.Reinvall, paikka oli Ourain lähellä oleva matalikko. Kirjoituksen perässä oli vielä merkintä ”blef Wrak”, jäi hylyksi.
Kirjoitin kaikki vihkooni, mutten enää muistanut yhdistää sitä mitenkään Nortamon ’Rojohoppe’-juttuun. Vasta muutaman kuukauden kuluttua se pulpahti muistiini järjestellessäni ylipursuavaa kirjoituspöytääni. Joukossa oli kopioita ’Rojohoppen’-tarinasta. Koin hyvin voimakkaan ”ahaa-elämyksen”, jonka siivittämänä ryntäsin kirjastoon ja sanomalehtien mikrofilmien kimppuun.
Vuoden 1879 syksyllä oli riehunut kova myrsky ja lehdet kertoivat laajasti myrskyn tuhoista niin maalla kuin merellä. Reposaaren satamassa tuhoutui kaksi laivaa ja Merikarvialla ’Olga’ ja ’Emerentia’. ’Olga’ oli uusikaupunkilainen kuunari, joka oli matkalla kotisatamasta Merikarvialle puutavaralastia hakemaan. Myrsky yllätti ja alus ajautui eräälle matalikolle.
Kaivoin kartat esiin ja katsoin tuon kyseisen matalan sijainnin. Sehän sijaitsi sopivasti sen luotsiasemasaaren, Södergrundin, merenpuolella. Toisesta kartasta, vanhasta kellastuneesta, löytyi enemmän tietoa. Matalikon eteläpuolella on karikko nimeltä Olganmatala. Tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä että Jussinkarilta löytyneet hylynkappaleet olivatkin jonkin muun aluksen, sillä nehän olivat limisaumaisia ja lisäksi aika kaukana Olganmatalasta. Kuunarit rakennettiin tuohon aikaan jo tasasaumaiseksi.
OIKEA HAAKSIRIKKO
Maakunta-arkistosta sain kuunari ’Olgan’ meriselityksen ja sen mukana tuli vahvistus siitä että juuri tämä oli se tapaus mitä Nortamo käytti tarinassaan. Meriselitys kertoi seuraavaa:
Kuunari Olga, kotipaikka Uusikaupunki. Kapteeni (kofferdikapteeni) Herman Reinvall. Matkalla Uudestakaupungista Brändön satamaan Merikarvialle painolastissa. Tarkoitus oli hakea täysi lasti puutavaraa.
Perjantaiaamuna 29.8.1879 klo 6.30 Olga lähti Uudenkaupungin satamasta mukanaan kahdeksan miehistön jäsentä ja luotsi. Tuuli oli lounainen. Uudenkaupungin luotsi jäi matkalla pois ja tilalle tuli Lyökin luotsi. Luotsin vaihdon yhteydessä sattui pieni välikohtaus. Uudenkaupungin luotsin lähtiessä pois veneellään se osui lääpissä olleeseen Lyökin luotsin veneen keulaan ja kaatui. Laivan ankkuri laskettiin ja meressä uiskennellut luotsi pelastettiin. Luotsivene tyhjennettiin vedestä ja luotsi purjehti apeana tiehensä.
Olgan matka jatkui. Illalla ohitettiin Säpin majakka 8 mailin etäisyydeltä. Kello 18 saatiin Ourain pooki näkyviin. Tuntia myöhemmin nostettiin luotsilippu. Kello 19.45 nähtiin luotsiveneen tulevan kohti. Laiva oli paapuurinhalssilla, tuuli oli kova länsilounainen. Ottaakseen soutuveneellä tulevan luotsin laivaan, se joutui suorittamaan käännöksen, jolloin osa köysistöstä jostain syystä petti. Alus alkoi ajautua sivuttain kohti matalikkoa, styyrpuurin ankkuri laskettiin, mutta kettinki katkesi heti. Paapuurin ankkuri laskettiin myös, mutta samassa laiva karahti kivikkoon. Hetkeä myöhemmin mastot menivät laidan yli ja laiva alkoi täyttyä vedellä.
Miehistö pelastautui luotsiveneeseen, lukuunottamatta kapteenia ja konstaapelia. Laiva hakkautui yhä pahemmin rikki, jolloin myös konstaapeli poistui laivasta. Vain kapteeni Reinvall jäi yksin alukseensa. Yöllä myrsky repi laivan hajalle, jolloin kapteeni ajautui kajuutan kanssa erään lähisaaren rantaan, josta luotsit hänet aamulla hakivat muiden luokse luotsitupaan.
Hylystä pelastettiin myöhemmin takila, ankkureita, kettinkiä, mastot, raakoja, purjeita, kompasseja, lyhtyjä, ynnämuuta tavaraa. Tälläinen oli siis ’Olgan’ loppu.
Myöhemmin eräänä kesänä kerroin merikarvialaisille sukeltajille ’Olgasta’ja siitä missä sen hylky voisi olla. Syksymmällä he löysivät sen jäännökset noin kahdeksan metrin syvyydestä Olganmatalan lähettyviltä.
Kävin sen jälkeen maakunta-arkistossa penkomassa lisää papereita ja löysin myös ’Olgan’ laivapäiväkirjat vuosilta 1875-79. Ne olivat siistejä nahkakantisia kirjoja kaikki, paitsi viimeinen kirja. Se oli repaleinen, käpristynyt ja täynnä likatahroja, lisäksi siitä puuttuivat kaikki sivut heinäkuusta eteenpäin.
Lieneekö kirja ollut kapteenin kainalossa, kun he ovat yhdessä keikkuneet pitkin merenselkää kajuutasta käsin.
Vastaa