Hylkyihin liittyvää hajatietoa
KUUNARI EMERENTIA SYYSMYRSKYN KOURISSA
Maanantaina syyskuun 1. päivänä vuonna 1879 purjehti tukholmalainen kuunari Emerentia ulos Tukholman satamasta. Painolastissa oleva laiva oli matkalla rannikkoa pitkin ylös Merenkurkun pohjoispuolella olevaan Skellefteån kaupunkiin. Iltapäivä oli pilvinen ja kapteeni Tröbergin mielestä ilmassa oli myrskyn tuntua.
Purjehdus Tukholman saaristossa jatkui suotuisassa säässä koko illan ja alkuyön, kunnes tiistaina kello puoli kahden aikaan yöllä laiva saapui Kappelskärin luokse. Ankkuri laskettiin ja miehistö pääsi levolle yön pimeimmäksi ajaksi. Lepoa ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan pitkään, sillä jo puoli viiden aikaan aamulla kapteeni määräsi ankkurin nostettavaksi ja matkaa jatkettiin. Kapteeni halusi päästä mahdollisimman pian perille, sillä aavistukset lähestyvästä myrskystä olivat vahvistumassa. Tuuli oli syksyisen reipas ja ilma edelleen pilvinen.
Kello 6 ohitettiin Simpnäsklubben ja puolitoista tuntia myöhemmin saatiin näkyviin Understenin karu majakkasaari, joka sijaitsee Ahvenanmaan ja mantereen välissä. Purjehdusta pohjoiseen jatkettiin ja iltapäivällä viiden aikaan saatiin näkyviin seuraava kiintopiste, Grundkallanin majakkalaiva. Se oli tällöin suunnassa SWtW 10 merimailin päässä. Tuuli alkoi osoittaa yltymisen merkkejä ja puhalsi pilvet syrjään paljastaen kirkkaan aurinkoisen syystaivaan. Illalla puoli kahdeksan aikaan tuuli kääntyi lounaaseen ja yltyi entisestään. Seuraavan vuorokauden puolella aamuyöllä tuuli yltyi lopulta myrskyksi ja taivaan peitti paksu synkkä pilvimatto.
Purjehdus myrskyisessä säässä oli raskasta ja rankka keli alkoi vaatia veronsa, sillä keskipäivällä kuului keulamastosta raju pauhahdus. Märssypurje repesi, purjeen riekaleet lepattivat valtoimenaan raa’assa. Miehillä oli vaikea ja vaarallinen työ kerätä ruoskan lailla sivaltava repaleinen purje pois. Iltapäivä ja alkuilta purjehdittiin tuulen mukana isopurje reivattuna ja keulan staakipurje ylhäällä. Kello 23 huomattiin isopurjeen antavan periksi, mutta kapteeni ei vielä halunnut laskea sitä. Seuraavan päivän aamulla kello 7 aikaan, eli syyskuun 5. päivä, kun myrsky oli saanut hirmumyrskyn luonteen, täytyi isopurje lopulta laskea jotta se ei hajoaisi.
Aallot olivat kasvaneet talonkorkuisiksi ja vyöryivät välillä laivan yli peittäen kannen partaita myöden vaahtoavaan kurimukseen. Purjehtiminen staakipurjeen avulla oli miltei mahdotonta. Kapteeni oli huolissaan laivan ja miehistön selviytymisestä ja päätti etsiä hätäsatamaa Suomen puolelta. Sen jälkeen laskettiin staakipurje ja ajelehdittiin kohti koillista hirmumyrskyn kynsissä pelkän topin ja takilan avulla.
Aamupäivällä saatiin maata näkyviin ja huomattiin, että laiva oli saapunut Merikarvian ulkopuolella olevan Ouran saariston edustalle. Onnekseen he saapuivat Ouran eteläpuolelle, jossa oli luotsiasema ja enemmän syvää vettä. Jos kuunari olisi ajautunut muutaman mailin verran pohjoiseen, sen kohtalona olisi ollut avomerellä sijaitseva Hiidensillan petollinen matalikko ja laivan tuhoutumisen lisäksi melko varmasti myös miehistön menehtyminen.
Luotsilippu nostettiin heti ylös isomaston huippuun. Miehistö kuitenkin aavisti, etteivät he saisi luotseilta apua. Myrsky oli liian ankara. Luotsit eivät millään pääsisi tulemaan kuunarin avuksi. Kapteeni päätti ottaa riskin ja purjehtia omin avuin, merikartan ja onnen avulla sisemmälle saariston suojaan tyynempään veteen ankkurointia varten.
Taidokkaasti laiva ohjattiin pikkuhiljaa kohti lähellä olevan ison saaren, Pooskerin, tarjoamaa suojaa. Keulassa miehet luotasivat syvyyttä taukoamatta ja tarkastelivat samalla luodin päässä olevaa talia, se oli puhdas. Tieto oli huolestuttava, sillä jos siihen olisi tarttunut mutaa tai hiekkaa saisi ankkuri hyvän otteen pohjasta, kivikosta tai kalliopohjasta ei vastaavaa saanut. Kun vettä oli alla runsaat viisi metriä oli ankkuri viimein laskettava alas. Pahat aavistukset kävivät toteen, sillä ankkuri ei saanut otetta kivikkoisesta pohjasta. Alus ajautui kohti matalaa vettä raahaten holtitonta ankkuria mukanaan. Lähestyvän karikon kuohut lähestyivät uhkaavasti ja viimein alus pysähtyi runko vavisten karikon reunalle. Mastot huojuivat ankarasti aina aaltojen heilauttaessa kuunaria kiviä vasten. Takilan köysiä katkeili ja laivan pohjasta kuului murtuvien pohjalankkujen räsähdyksiä. Puolenpäivän aikaan laskettiin pelastusvene laivan viereen, jotta laivasta päästäisiin tarvittaessa nopeasti poistumaan.
Kuunarin haaksirikko oli havaittu saariston asukkaiden keskuudessa ja lähinnä haaksirikkopaikkaa, eli Pooskerin rannoille, oli kerääntynyt joukko huolestuneita ihmisiä seuraamaan tapahtumien kulkua. Miehistö sinnitteli laivalla koko loppuvuorokauden toivoen että myrsky osoittaisi laantumisen merkkejä. Viimein miehet joutuivat antamaan periksi ja lähtivät laivalta syyskuun 6. päivä vähän jälkeen puolenyön. Maihin he saapuivat puolta tuntia myöhemmin saariston asukkaiden avustamina. Myrsky raivosi koko yön ja vasta aamulla puoli kuuden aikaan miehet pääsivät palaamaan laivalle.
Kapteeni oli kerännyt yön aikana kaikki kynnelle kykenevät miehet, joten pelastustöihin osallistuvia oli jo useita venekuntia ja kolmattakymmentä miestä. Pelastustöitä tehtiin koko päivä. Hylyksi muuttuneesta kuunarista saatiin pelastettua proviantti ja riki miltei kokonaisuudessaan. Laivan runko jäi lopulta meren armoille ja tuhoutui kokonaan.
Seppo Salonen 20.4.2000
Vastaa